maanantai 12. syyskuuta 2016

MINIMALISTIN MAANANTAI osa7: Lihamyllyn kauneudesta


On sunnuntai-iltapäivä. Syyskuu on muuttunut auringoksi ja hieksi ja minä vedän verhot kiinni. Se ei ole draamallinen ele. Häpeä "kauniin päivän hukkaanheittämisestä" loppui viisi vuotta sitten luettuani valosuunnittelija-ystävältäni lainaaman kirjan nimeltään Varjojen ylistys. Siinä kerrottiin hämärän viipyilevästä estetiikasta, jota ei aina länsimaissa ymmärretä. Täällä vessat vuorataan kliinisyyttä kirkuvilla kaakeleilla, tarinat printataan elottomaksi valkaistulle paperille ja teekupin kiiltävää pintaa hiotaan tiskiharjalla, kunnes viimeinenkin tahra on luovuttanut. Kirjassa pysähdyttiin kuuntelemaan sormien rahinaa kellastuneilla sivuilla ja valeltiin tuhansien teeseremonioiden patinoimia kannuja vielä uudella kerroksella höyryävää juomaa. Luonnonvalo on sokaisevaa, valkoista valoa. Laitan vain filtteriksi punaisen verhon.

Meillä oli lauantaina keikka Lapsus lupuksen kanssa. Ystävä järjestää tasaiseen tahtiin klubia Laitoskeittiö-nimellä ja tällä kertaa paikaksi valikoitui Oranssi. Oranssi on mukava mesta esiintyä, ehdottomasti hämäryyden estetiikkaa mukaileva, värikäs, päihteetön, tilava, lynttään istuttuja sohvia ja termoksessa kahvia tarjolla koko illan. Paikan ainoa heikkous on se detalji, ettei yleisö löydä sinne. Esiinnyimme neljälle ihmiselle (jos miksaajia ja lipunmyyjiä ei lasketa. He kyllä nyökyttelivät hyväksyvästi, mutta olivat toisaalta velvoitettuja pysymään huoneessa.) Tämä oli kuitenkin odotettavissa, joten en aio tilannetta turhaan dramatisoida. Paikalla olleet neljä olivat sitä paitsi rakkaita ja hyväsydämisiä tovereita, joiden kannustavat kommentit esiintymisen jälkeen riittivät oivallisesti palkaksi, talon tarjoaman kasvispöperön ja loputtoman kahvivuon ohessa.

Pidän esiintymisestä joka tapauksessa, oli paikalla sitten yksi tai 40 katsojaa (neljäkymmentä taitaa olla tämän hetkinen ennätyksemme). Aina ennen keikkaa tuskailen ja äksyilen Maxille, ravaan vessassa ja mietin että kaikkeen sitä ihminen suostuukin. Mutta viimeistään ensimmäisen kappaleen jälkeen mieliala kohoaa, usko meidän pieneen orkesteriimme syttyy eikä olekaan enää kiire mihinkään. Ehkä joskus saamme soittaa suuremmalle yleisölle tai sitten vielä 20 vuodenkin päästä veivaamme niille muutamille tärkeimmille. Näistä jutuista ei voi ikinä tietää.

Koitan olla kehittelemättä tarinaa päässäni liian pitkälle, sillä en kestä ajatusta toistuvista epäonnistumisista. Vaikka eihän tämä edes ollut epäonnistuminen.

On vaikea olla ajattelematta toistuvien epäonnistumisten mahdollisuutta.

Siirrän ajatukseni lihamyllyyn. Se odotti minua roskakatoksessa viime torstaina.


Kolistelen säilyke- ja lasipurkit niille kuuluviin säiliöihin katseeni osuessa tarjolle asetettuun pahvilootaan. Sen kannessa eräs käytöstä jäänyt keittiöväline kimaltaa auringonlaskussa uljaana kuin 80-luvun actiontähti tai upouusi V8-moottori. Täynnä räjähtävää voimaa ja lupausta. Meat mincer. Fleischhacker. Lihamylly.

Uskomaton mainoskuva uskomattoman puoleensavetävästä esineestä. Lihamylly on niin kaukana minun kasvissyöjä-soijarouhe-einespinaattilettu-arjestani. Miksi joku on tuonut opiskelija-asuntolaan lihamyllyn? Miksi hän haluaa siitä nyt eroon? Miksi hän jätti sen näytille tänne roskien keskeen kuvitellen, että joku voisi sen vielä haluta? No, minähän haluan!

Nostan lihamyllylaatikon syliin ja tuon kotiin. Asettelen sen työpöydälle muiden viime päivinä keräämieni aarteiden joukkoon: minulla on jo makaroonivellin värinen lankapuhelin, kinkun sävyinen makuupussi, hennon tahrainen kypäräpipo ja nyt iltaruskossa välkehtivä lihamylly. Näistä tulee jotain hienoa. Minulla on monta ideaa, minulla on innostusta, minulla on intuitiivinen tarve tuoda nämä esineet yhteen. Pääni linkoaa ajatuksia niin, että kolina käy. En muista yhtään ajatella toistuvien epäonnistumisten mahdollisuutta.

Seuraavana päivänä selaan nettisivua, jolla on lista apurahansaaneista. Hoen itselleni ääneen, ettei minun nimeni nyt sitten ole tällä listalla ja kuinka se on ihan ok, sillä minulla on paljon ideoita eikä niiden toteuttamiseen tarvita apua tai rahaa ja minä olen itsenäinen tekijä, joka etsii materiaalinsa vaikka roskiksesta ja käytän hyväkseni kaikki mahdollisuudet enkä romahda epäonnistumisten edessä, en ainakaan tällaisten pienten yksittäisten.

Mutta minun nimeni on sillä listalla.

Ensin soitan äidille. Sitten pakkaan banaanilaatikkoon seitsemän kirjaa.



 43. MARYA HORNBACHER: ELÄMÄ KATEISSA

Teininä luin loputtomalla kiinnostuksella tarinoita syömishäiriöistä, päihderiippuvuksista ja yleisesti sekavissa elämäntiloissa kaahailevista ihmisistä. Se oli varmaan jotain teiniangstin purkamista ja sensaation nälkää. Tämänkin kirjan olen ahminut monta kertaa kannesta kanteen. (Onko "ahmia" vääristynyt termi kun on kyseessä bulimiaa käsittelevä teos? Vai onko se juuri kuvaava?) Ehkä elämäni ei ole enää "kateissa", ehkä voin laittaa tämänkin tarinan eteenpäin. Hyvä kirja, jos on kiinnostunut aiheesta.
 44. OSCAR WILDE: THE PICTURE OF DORIAN GRAY

Kirjassa aukeaman vasen sivu on englanniksi ja oikealla sama teksti saksaksi. Ostin tämän Berliinistä tajuttuani ettei vaihtokouluni tarjonnut lainkaan englanninkielisiä luentoja vaan saksalla oli pärjättävä. En jaksanut lukea ensimmäistä kymmentä sivua enempää, mutta en taida muutenkaan innostua Dorian Grayn tarinasta. Vaihto-opinnoissa keskityin luentojen sijasta piirtämiseen.
 45. MARKIISI DE SADE: SODOMAN 120 PÄIVÄÄ

Tämäkin menee teiniosastolle ja sensaationnälän -alajaostoon. Aika vitsikäs kirja pitää esillä hyllyssä, mutta menköön. Olen liian häveliäs kertoakseni vuosien takaisesta seksuaalisesta heräämisestäni sen enempää.
 46. SEPPO JA ARI-PEKKA LAHTI: METSÄSTÄJÄ

Lavastusopintojen alkuvaiheessa innostuin perisuomalaisesta kuvastosta, kaurismäkeläisestä koruttomuudesta ja kotimaisuuden sanattomasta lakonisuudesta. Ensisysäys oli varmaan Klemolan Kokkola-näytelmän lukeminen ja sitten tietty Smedsin tuntemattomat ja muut. En enää muista miten Lahden veljekset osuivat eteeni, mutta ajattelin heidän edustavan mukavasti samaa genreä. Metsästäjä on muistaakseni aivan hyvä kirja. Ei ehkä niin päräyttävä että lukisin uudestaan, mutta aivan hyvä.








47. KRISHNA-KIRJA

Ollaan Maxin kanssa niin hipinnäköisiä ja kilttejä, että hare krishnat ja feissarit spottaavat meidät aina jo kaukaa. Päädyttiin tahoillamme molemmat ostamaan oranssikaapuiselta kaupustelijalta joskus kirja. Tämä on se Maxin ostos. Löysin niteen kaapin perältä edelleen muoveissa, joten voin jo varmaan laittaa eteenpäin. Meitsin kirja on vessalukemisena. Ei oo vaan vielä niin kovaa vatsaa ollut, että olisin päässyt toiselle sivulle.









 
48. NELJÄ RUUSUA -NUOTTIKIRJA

Tätä selailin kovasti teininä, kun opettelin rämpyttämään kitaraa ja Ruusutkin kiinnosteli. Kummastakaan en vaan jaksanut kovin syvällisesti innostua: kitarasta osaan yhä vain ne neljä
tärkeintä sointua ja tämän kirjan biiseistä kykenen soittamaan ehkä puolet (sillä yllättäin useissa biiseissään on enemmän kuin ne tärkeimmät neljä). Luotsivene oli mun bravuuri ja Poplaulajan vapaapäivä, tietty.







49. LISÄÄ VANHOJA KALENTEREITA

Oon säilytellyt kaapissa vuosien 2014 ja 2015 kalentereita, syynä taas "jos kirjotinkin sinne jotain tärkeetä jota vielä tarviin". Eipä sivuilta löytynyt muuta säilömisen arvoista kuin tämä kaksi vuotta vanha lista "ajankäytöllisiä ehdotuksia". En laittanut otsikoksi to-do, koska se on jotenkin liian amerikkalaista ja tehokasta. Osaa tuon listan ehdotuksista tosiaan teen viikoittain, mutta pukuluonnoksia ja perspektiivioppia en jaksa harjoitella, runoja luen harvakseltaan eikä siitä vaatteiden ompelusta mitään tullut. Raamattua todella rupesin tavaamaan, mutta se vaikuttaa sivu sivulta tankaten aika puisevalta. Aika paljon toistoa, kun se evankeliumikin tulee monta kertaa putkeen... Jonglööraamista kolmella pallolla harjoittelin hämmentävällä tarmolla. En sitä oppinut. Vielä. (Sivun alalaitaan on kirjoitettu KVASIORKOR, koska se on upean näköinen sana, johon törmäsin Puolikas keltaista aurinkoa -kirjassa. On muuten mahtava kirja, suosittelen!)


Ensimmäinen banaanilaatikko on nyt käytännössä katsoen täynnä. Olen sekä innoissani että huolestunut 365:n esineen paljoudesta. Jos 50 tavaraa on yksi banaanilaatikko, niin niitähän täytyy täyttää vielä kuusi! Toisaalta nyt olen laittanut sinne aika isoja juttuja, joten ehkä siirryn pian korulaatikko/kynäpurkki/klemmari -osastolle. Joka viikko ajattelen, että mitä ihmettä keksin pois laitettavaksi ja aina löytyy roinaa, jota en todellakaan jää kaipaamaan. Siis rohkeasti eteenpäin!

1 kommentti:

  1. Kirjavalikoima oli moninainen. Huomaa sanan piilomerkitys erään kirjan kohdalla. Kalenterikirjojen säilyttäminen kolahti. Minähän ostan joka joulukuu itselleni ja sinulle postista tuon kalenterikirjan, jota joka tammikuu päätän alkaa täyttää oikein tosissani dokumentoidakseni tapahtumattomia päiviäni oikein olan takaa. Ihana Veera (pian 6 v., jos joku ulkopuolinen haluaa tietää) löysi kirjan viime vuodelta ja kiinnostuneena alkoi selata sitä. Minä rinta rottingilla (jäljelläoleva rintani, vaikka sanonnassahan tarkoitetaan rintakehää) kertomaan, että mummo kirjaa tapahtumia muistellakseen niitä sitten tai tietääkseen, jos tulee kyse vaikka marsujen meille tulosta tai jostain muusta tärkeästä. No, Veera kirjaa selaamaan ja seuraava kysymys oli sangen oleellinen ja tyhjentävä: Miksi tää on melkein tyhjä? Lapset ovat viisaita. Silti säästän niitä. Kuvittelen, että jos minulta loppuu paperi, voin alkaa kirjoittaa noopelia (Nobel Price, you know) sellaiseen eikä minua häiritse, jos sivun keskellä lukee "hammaslääkäri klo 15" tai "Veera tuli yöksi". Elämä on.

    Apurahahan sitten kolahti ja se on niin hyvä ja hieno ja upea juttu, että päätä huimaa. Joskus aamuisin kun ei hotsittaisi nousta sängystä, muistan, että meillehän tuli apuraha, nouse akka ylös toteuttamaan piilevää nerouttasi. Sitten nousen ja haahuilen koko päivän. Ihailen sinua, kun teet etkä meinaa. Ja sitten robottitodistamiseen. Että en ole robotti. Viimeksi tehtävänä oli: Etsi kuvista ne, joissa on kaupan julkisivu. Päheetä. Olen äitisi.

    VastaaPoista