MINIMALISTIN MAANANTAI osa6: Tarjolla tarpeettomia ajatuksia.

Maanantai aamu. 

Max lähti kouluun, lukukauden ensimmäinen kurssi alkaa.

Minulla ei ala mikään erityinen.

Minulle tämä on tismalleen samanlainen päivä 

kuin eilinen

ja sitä edellinen,

tai mikä tahansa.

Mutta tämän päivän nimi on maanantai 

ja se asettaa tiettyä painetta toimia.

Nyt eletään syyskuuta, nyt eletään post-apurahahakemus-deadline-kautta ja odotellaan, että tulisiko sieltä jotain. (Ei sieltä varmaan tule, nyt on varmaan miljoona hakijaa, ne näkee meitsin bluffin läpi etten ole mikään oikea, että keksin vaan juttuja saadakseni rahaa. CV:ni on vain puolitoista sivua pitkä!) Hain viideltä eri taholta, ensimmäinen vastaus pitäisi tulla tämän kuun aikana ja sitten tasaiseen tahtiin vuodenvaihteeseen asti. Olisipa rankkaa jos tulisi vain tyrmäyksiä. Koko loppuvuosi tyrmäyksiä. (Kyllä sieltä varmaan jotain tulee, kun hain niin monesta paikasta. Ja parin viikon hiomisen jälkeen työsuunnitelma oli kyllä jo aika timmi. Siis ei niistä ensimmäisistä varmaan tipu rahaa, mutta näihin viimeisimpiin uskon.) En kestä ajatella kaikkia mahdollisia tyrmäyksiä yhtäaikaa, vaikka vuorotellenhan ne tulisivat.

Kahvia, niin saan aamuisen huminan hiljenemään. En pidä addiktioista, mutta kofeiinista en pääse eroon. Kun en ole ihan varma kannattaako siitä hankkiutua eroon. Yritin vuosi sitten jälleen kerran lopettaa kahvin juomisen kokonaan ja olin itkuinen ja hermoheikko monta päivää. Sattui juuri olemaan lääkärintapaaminen ja vastaanotollakin itkeskelin melko holtittomasti. Syyksi kerroin kahvinjuonnista luopumisen. Lääkäri kysyi, että miksi minä nyt niin menin tekemään. Vastasin, että eikö se nyt ole jotenkin epäterveellistä ja pitää varmaan lopettaa. Lääkäri kertoi anekdootin isoisästään, joka kittasi sumppia joka päivä kuppi kaupalla ja eli 90-vuotiaaksi. Että ei sitä kannata lopettaa, vatsasyöpääkin ehkäisee. Joten juon kahvia niin, että aamuisin päässä humisee. Pidän lääkäristäni, turvallinen nainen. Kuin mahonkipöytä.

Ajattelen kaikkia ystäviäni, joista on yhtäkkiä tullut isiä ja äitejä. Ajattelen heidän vauva-arkeaan, taaperoarkeaan, päiväkotiin-viemis-kurahousun-pukemis-hampaiden-laskemis-arkeaan. Ajattelen, että se on ehkä merkityksellisempää kuin minun asettelen-esineitä-banaanilaatikkoon-arkeni. Ajattelen, että he pitävät minun arkeani kenties välillä merkityksettömänä. No, en oikeasti. En oikeasti usko perheen perustamisen kasvattavan sellaista ajattelua. Ei heillä varmaan ole aikaa ajatella muiden arkia. Heitä varmaan väsyttää, huolettaa, ilostuttaa, liikuttaa, vihastuttaa, rakastuttaa, hämmentää, mietityttää. Elämä on varmaan täynnä kaikenlaisia tunteita, kun on tehnyt maailmaan uuden ihmisen. En osaa kuvitella minkälaisia ajatuksia sellainen herättää. 

Saattaa olla etten pysty tekemään maailmaan uusia ihmisiä, mutta juuri nyt se ei huolestuta minua. Kun eihän siitä ikinä tiedä. Mistään ei voi ikinä tietää, ei tulevasta ainakaan. Se huolestuttaa minua.

Näin viime yönä unta, että esiinnyin siinä monologissa, jota en päässyt apurahahakemusten täyttämiseltä katsomaan. Roolini oli "se Hamletin toinen nainen". Jouduin esitykseen harjoittelematta lainkaan, niin kuin unissa on tapana ja olin totaalisen pihalla. Onneksi katsojat eivät saapuneet paikalle.

Tänä iltana menen taas meditaatiohuoneeseen kuuntelemaan buddhalaisuuteen vihkiytyneen nunnan paperinohutta ääntä. Muista: älä laita liian tiukkoja housuja, jos meinaat istua tyynyllä risti-istunnassa, sillä verenkierron lakkaaminen alaraajoissa häiritsee keskittymistä. Ensimmäisellä kerralla jouduin pidättelemään ilmeitäni kaiken sen pyhyyden keskellä. En ole tottunut siihen vakavuuteen joka uskontoihin liittyy. Pelkäsin koko ajan purskahtavani nauruun ihan vain siksi ettei varmaan saisi. Perinteinen pakkoajatus tilanteesta, jonka selvitteleminen olisi kauhistuttavan noloa. Harjoituksen jälkeen kuunnellaan laulettu rukous ja hymistään mukana. Ensimmäisellä kerralla pyörittelin henkisiä silmiäni kappaleen korniudelle. Viimeksi harkitsin jo mukana laulamista. Nunnan harkittu puhetapa ja ajeltu pää rauhoittavat minua. Ja se hymy, jonka hän yllättäin väläyttää sanojensa painoksi. Kuin aurinko karkaisi pilven takaa. Hermostuessani koitan visualisoida tuon lempeän naisen eteeni, koitan visualisoida meditaatiohuoneen, seinien lämpimän sävyn, nunnakaavun kirkkauden, seitsemän piripintaan täytettyä vesimaljaa.

Se ei ole toistaiseksi helpottanut kiukkukohtauksiani, mutta on miellyttävää tietää tuon rauhallisen huoneen sijaitsevan päässäni. Pidän siitä, että kotona monet hyllyt ja laatikot ovat viime kuun aikana siistiytyneet ja ennen päämäärättöminä ajelehtineet esineet ovat asettuneet paikoilleen. Pidän lusikkalaatikostamme. Pidän eteisen huivi-pipo-lapanen-laatikosta. Pidän banaanilaatikosta. Laitan sinne nyt seitsemän esinettä lisää.

 36. NÄLKÄPELI -POKKARI

Minulla on aina välillä tapana lukea bestsellereitä. Näen jonkun arvion tai juonitiivistelmän ja päätän, että tuo pitääkin tsekata. Sitten malttamattomana asettun kirjaston pitkään jonotuslistaan odottamaan kirjaa, jota kaikki juuri sillä sekunnilla hamuavat. Nälkäpelin kanssa kävi niin, että Maxille surkuttelin kirjastojonoa ja sain tämän pokkarin häneltä lahjaksi. Harmi vaan, että olin bongannut teoksen jo bestseller-hyllystä ja imaissut itseeni edellisenä viikonloppuna. Kuten monet äkkihitit, ei tämäkään taida kestää toista lukemista.

 37. YLEISPUHDISTUSAINE

Tämä on ainoa siivousosaston heräteostos, johon olen sortunut. Oltiin äidin kanssa "isossa kaupassa" ja silloin tällainen pikkukaupan valikoimaan tottunut saattaa hetkeksi herpaantua kaikkien ennennäkemättömien tuotteiden keskellä. Ostinpa siis pesuaineen, koska hieno etiketti. Pesin lattian kerran ja meinasin tukahtua hajusteiden määrään. Sitten luin takapuolelta tekstin "may cause allergic reactions". Voi, uutuuden viehätys - niin hekumallista, niin ohimenevää.

 38. LINNAMUUSIKUD -KASETTI

Menee sarjaan "random c-kasetit, ei soitinta".

39. LEE M. SILVER: GEENIT JA KLOONIT

Lukion jälkeen kuvittelin hetken jatkavani opintoja luonnontieteiden parissa. Kävi kuitenkin ilmi, että pärjäsin biologiassa hyvin vain ollessani ihastunut opettajaan. Ehkä turhan riskialtista rakentaa kokonainen tutkijanura ihastumisten varaan. (Vaikka enhän tosin tiedä kuinka puoleensavetäviä luennoitsijoita biologian laitoksella pyörii.)











40.- 42. KOEDA-KOKOELMA

Nämä ovat olleet kuvioissa jo isosiskoni lapsuudessa, joten perinteen nimissä menevät seuraavaksi varmaankin hänen tyttärelleen. Kypsässä viiden vuoden iässä Veera osaa jo arvostaa minimaalisen pienten muovinpalojen järjestelyä osana leikkiä. Tähän kokoelmaan kuuluu vielä neljäskin kokoontaitettava asumus, jonka taisin viedä äitini luo (nykyisiin siis mummolaan) jo etukäteen.

Muistan leikkineeni näillä paljon ala-asteikäisenä. Leikki oli tosiaan lähinnä

riisinjyvänkokoisten ruokien ja huonekalujen asettelua, sillä kuka kykenee tekemään mitään muuta järkevää noin pienillä objekteilla? Innostavin juoni, jonka muistan keksineeni oli "ensin tää siivoaa kaiken paikalleen ja sit tää toinen sotkee ja sit tää taas siivoaa". Ehkä näillä jutuilla on joku pinsettiotetta harjoittava vaikutus. Omaan autistisuuteeni miniatyyrien hiplailu sopi aika hyvin.

Usein nimenomaan leluja säästetään muistoesineinä. Itsekin välillä haikaan kirpputorilla myytyjen barbien ja ponien perään. Niiden säästäminen olisi ollut luontevaa jos vanhempani asuisivat yhä lapsuudenkodissani ja ullakolle voisi näppärästi kärrätä kaikenlaista käytöstä pois jäänyttä. Meidän perheessä on kuitenkin aina muutettu tiuhaan, joten menneisyyden katakombit on avattu jo moneen kertaan. Ja hyvä niin. Olen alkanut ajatella, että jokaisella esineellä on hintansa: vastineeksi leluihin liittyvien muistojen ylläpitämisestä joutuu muutossa pakkaamaan ja kantamaan laatikoita selkä vääränä, valikoimaan asunnon säilytysmahdollisuuksien mukaan, siirtelemään roinaa pois tieltä siivotessaan ja lopulta jättää kuolinpesänsä selvittelemisen muille. Ja kaikki siksi, että muistaisi miltä tuntui lapsena järjestellä juuri näitä muovinpaloja.

Ehkä liioittelen. Ehkä kadun vanhojen lelujen kierrättämistä vielä. Joka tapauksessa, parempi että nämä pastelliset autot ja jäätelökojut ovat Veeran ilona kuin laatikossa kellastumassa.