Yksinkertaisuuden ylistys! (Salli)

Lupuksien seuraava keikka on 26.5. Katriinamiesklubilla On the Rocksissa. Jee, eläköön Katriinamies! Päätimme treenata keikkaa varten aivan spesiaalin systeemin, koska soitamme Rocksin aulatilassa eikä niin pienessä tilassa kannata möykätä kokonaisella rokkibändisetillä. Olemmehan jo empiirisesti todenneet, että kun ahtaa liian pieneen tilaan liikaa meteliä niin ennen pitkää yleisö poistuu paikalta äänenpaineen mukana... Joten eipä toisteta sitä virhettä tällä kertaa!

Ensimmäiseksi riisuimme Joelin rumpusetin minimiin niin, että jäljelle jäi snare, bassorumpu ja tamburiini. Sittemmin bassorumpu korvautui matkalaukulla osin soundillisista, osin esteettisistä syistä. Maxin ja Kiovan ämyrit vaihtuivat 5 wattisiin, olalla kannettaviin vahvistinpienokaisiin. Itse  loilotan edelleen saman pa:n kautta, mutta on kyllä nautinnollista päästä käyttämään ääntään hiukan laajemmalla volyymiskaalalla yleisen desibelitason pysytellessä maltillisena. Tähän asti olen tottunut lähinnä tuuttaamaan laulua mahdollisimman kovaa, että kykenen kilpailemaan muiden rock-soittimien kanssa. Kun ne perinteiset sähkökitara- ja rumpusetit on rakennettu vähän silleen, että kuulostavat parhaalta kovaa soitettuna, niin niiden ehdoilla sitten mennään. Se on usein sellainen ihmisen ja koneen taisto kun yrittää saada sekä laulajan että bändin kuulumaan hyvin. Tai niin ajattelen ainakin näin laulajana. Että olen ihminen ja bändi on kone ja me taistellaan äänitilasta niin kuin Sarah Connor ja Terminator konsaan. Mutta nyt on sopu.

Ja yksi erityisen iloinen puoli tässä setissä on roudaaminen: kaikki mahtuu tuonne bassorumpu-matkalaukkuun! Tulevaisuudessa voidaan mennä siis minne vaan soittamaan tällä meiningillä. Voidaan mennä vaikka ulos musisoimaan! Instrumentaation muutokset toivat myös vanhojen biisien sovituksiin aivan uudenlaista twistiä niin, että itsekin innostuin fiilistelemään monta vuotta vanhoja kipaleita. Ja treenasimme myös todella huipun coverin ja yhden uutukaisen kappaleen ensi kertaa esitettäväksi. Että hyvä keikka tulee, ei voi mitään.

Ei ne kamat vaan se asenne

Isot miehet, pienet vahvarit

Oma tekninen yksinkertaistamiseni on viime aikoina liittynyt lähinnä kirjoitusprojekteihin. Löysin vuosi sitten Kaapelitehtaan kierrätyspäiviltä 70-luvun kirjoituskoneen, johon hankin tuoreen mustenauhan ja sillä olen nyt naksutellut menemään. Koneen nimi on Rita ja se on kyllä mukava mimmi, tullaan hyvin juttuun. Tosin aluksi pikkurilleissäni ei tuntunut olevan tarpeeksi voimaa reunimmaisten kirjainten painamiseen, sillä Rita ei ole mikään ihan kevyt napsuteltava. Jää tällainen läppärillä ripsuttelu jalkoihin kun rupeaa kunnon koneella takomaan. Eikä koneessa ole ykköstä tai huutomerkkiä (!). Ykkönen nyt on sama kuin pieni L, mutta huutomerkkiä kaipaisin kyllä. En ole vielä keksinyt miten sen voisi korvata tai miksi se ylipäänsä puuttuu.

Olen nyt kirjoitellut melkein joka päivä ja pikkuhiljaa saanut sormituntumaa ja rytmiä naputteluun.  Ei minulla sinänsä ole agendaa, että mitä kirjoitan, lähinnä vaan tekemisen ilosta nakutan. Olen keksinyt itselleni 10x10 -metodin, että ensin täytän kymmenen sivua tajunnanvirtatekstillä ja sitten kirjoitan joka sivun kymmenen kertaa uudestaan. Niin sitten olisi lopuksi 100 sivua tekstimassaa. Kyllä sieltä luulisi jotain kiinnostavaa löytyvän. Olen nyt puolivälissä projektia eli 50 sivua takana ja aika yllättäviä aiheita pompahtelee esiin. Ehkä niistä tulee joskus vaikka biisejä.

Kirjoituskoneen parhaat puolet:

• Tekstin saa samantien paperille eikä se jää bittiavaruuteen lillumaan (no, tän voisi saada läppärillekin hankkimalla printterin... mutta kirjoituskoneessa ominaisuus on automaattisesti)
• Paperin katselu ei rasita silmiä samalla tavalla kuin kirkkaan ruudun tuijottelu
• Rivien asetteluun kiinnittää huomiota heti kirjoittaessa, mikä vaikuttaa oleellisesti varsinkin runoja rakennellessa
• Koneessa ei ole facebookia tai muita harhaanjohtavia hienouksia
• Kone kiittää jokaisesta rivistä sanomalla iloisesti "ping" ja muutenkin kirjasinten tasaisesta naksutuksesta tulee tehokas olo
• Kone ei ole erikseen päällä tai pois päältä, se vain... on. Aina valmiina kuin partiolainen tai zen-mestari

Lovely Rita

Kotini on linnani, keittiö työhuoneeni

Kilpailujutuista sen verran, että mun ja Maxin kappale pääsi finaaliin Kansan Sivistysrahaston järjestämässä Onnittelulaulukilpailussa! Omaa finalistisuosikkiaan voi käydä äänestämässä rahaston sivuilla (meidän biisi on Tarvitaan vähän onnea) ja yleisösuosikki saa jonkun erityispalkinnon. Tuomaristo kuitenkin valitsee virallisen voittajan. Kotkan Merilaulukilpailu ei tänä vuonna tärpännyt, mutta itse olimme biisiimme niin tyytyväisiä että laitamme sen varmaan kuitenkin jakoon tässä kesän mittaa. Lastenlaulukilpailun finaali on Salossa 5.6. ja siellä käymme Maxin kanssa lurauttamassa kehtolaulumme livenä. Tämän kuun lopussa olisi deadline Lasten Tangokilpailussa (kuka näitä aiheita keksii) ja vähän oli ajatuksena siihenkin ryhtyä, kun pälkähti päähän niin viihdyttävä idea. Kaikkea pitää yrittää.

Tänään menemme muuten vihdoin makustelemaan Keravalla äänitettyjen biisien miksausta Artlab-studiolle! Ja editointipöydälläkin odottelee tuoreita videoprojekteja...