Vuonna 1969 Frank
Zappa hajotti Mothers of Invention -bändinsä, antaen syyksi
muusikoiden taidottomuuden ja motivaation puutteen. Bändin muistoksi
Zappalla oli suunnitteilla suuri useamman LP-levyn mittainen
The
History and Collected Improvisations of the Mothers of
Invention -niminen live-ja-sekalaista-kokoelma. Kokonaisuus kuitenkin
hajosi jossain vaiheessa pienempiin osiin ja lopulta alkuperäistä
ajatusta voi vain aavistella
Weasels Ripped My Flesh ja
Burnt Weeny
Sandwich -levyjen kautta.
Weasels Ripped My Flesh on näistä levyistä
raaempi ja edustaa selkeämmin avantgardea dekonstruktioineen,
nauhakollaaseineen ja muine meteleineen. Lisäksi levyn voi nähdä
perinteisen miehisyyden kritiikkinä Zappalle tyypillisen
ristiriitaisesti muotoiltuna. Kansista lähtien.
Neon Parkin
maalaamassa ja suunnittelemassa kannessa miehen kasvot nyljetään
verille, kun miehen partakone osoittautuukin näädäksi. Raatelusta huolimatta
mies vain hymyilee tyhjä katse silmissään. Kannessa siis esitetään
konservatiivinen mieskuva ja kirjaimellisesti revitään se
kappaleiksi. Esikuvina on ollut osin partakonemainos ja toisaalta
miestenlehden absurdi machokertomus. Kritiikillä on
yhteiskunnallisia aspekteja kytkien miehisyyden kulutuskulttuuriin ja
parranajon riitin kautta työelämän ulkonäkövaatimuksiin.
Toisaalta näätä voi edustaa levyä ja sen sanomaa, mutta toisaalta
sen voi nähdä miesihanteen symbolina: ihanne joka saa yksilön
viiltämään itsensä palasiksi sopeutuakseen.
Itse musiikissa sama
teema toistuu. Levy koostuu perinteisistä rock-biiseistä,
blues-lauluista ja marsseista, mutta myös livenä improvisoidusta
mölinästä ja nauhakokeiluista. Kuten kannessakin levyllä
esitellään miehisyys, mutta yritetään katsoa mitä pinnan alta paljastuu.
Vonkausbluesin vaihtuessa liveäänikollaasiin voi kuvitella
mieskuvan sirpaleiden liitävät ohi keskellä kaoottista
äänimaisemaa, osoittaen ettei muutos tule olemaan helppo, eikä se
johda suoraan taivaalliseen utopiaan. Päinvastoin Beatlesin edustama
'All You Need is Love' -idealismi hylätään 'Oh No' -biisissä liian
yksinkertaisena ja tekopyhänä (Zappa viisastelijana vastaa
seiskatahtibiisiin seiskatahtibiisillä). Levyn lopussa kitarasoolo
leikataan kesken ivalliseen nauruun, jota seuraa kaksi minuuttia
metelivallia. Näädät todella repivät lihaani.
Mutta tosiaan, tämä on yksi
lempilevyistäni. Rakastin sitä erityisen paljon
teini-ikäisenä, kun identiteettini etsi muotoaan. Levyn edustama
taiteellinen vapaus huumasi enemmän kuin mihin kuvittelin kemiallisten aineiden pystyvän. Lainasin kerran levyn kaverilleni, joka halusi
tutustua Zappan tuotantoon. Hän kuulemma sai kuunnella kolmanteen
biisiin asti, ennen kuin hänen äitinsä tuli huoneeseen ja sammutti
soittimen todeten ettei tämä ollut musiikkia. Jos itse saisi saman
reaktion aikaiseksi musiikilla, tietäisin olevani oikealla tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti