MINIMALISTIN MAANANTAI osa50: Pwr prk

Kolme viikkoa Vaasassa. Päällä totaalinen kesälomamoodi, ajattelu hidastunut minimi tempoon, vaikea keskittyä mihinkään. Mieluummin pelaan vaan pasianssia kuin kirjoitan. Ja kokoajan on nälkä, mikä siinäkin on? Olemme Maxin isän luona. Omakotitalo täynnä porukkaa, ruokapöydän ääressä on käynnissä pienimuotoinen sukukokous, ruotsinkielistä rupattelua. Piiloudun pieneen makuuhuoneeseen keittiön taakse. Perheen valtava susikoira lönkyttelee paikalla ja heittäytyy lattialle makaamaan. Taitaa olla liikaa tungosta sillekin. Pari yksinäistä sutta täällä piilottelee. (Tai sitten olen lauman epäilyttävin jäsen ja minua pitää vahtia.)

Eilinen meni Powerparkissa. Kokonainen päivä paahteisessa huvipuistossa käyskentelyä, välillä ranskiksia, poppareita ja karusellia. Olin etukäteen kuvitellut pitäytyväni puhtaasti sivustakatsojan roolissa, oli kamera ja luonnosvihko mukana. Meinasin että piirrän vaan ja kuvaan, kun jo seuraavaksi ranneketta teipattiin ranteeseen. Oli kuulemma niin edullinen, että piti koko porukalle saada täysi access. Ensin tuli paineita etten löydä neljää mielusti vekotinta ja menee hukkaan se pääsymaksu. Huolestuneena pälyilin niitä vuoristoratoja ja kuolonsilmukkavempeleitä ja mietin, että en minä noihin. Suunnittelin, että jos kummitustalo on ainoa mihin uskallan mennä, niin sitten menen sinne viisi kertaa putkeen että saan rannekkeeni kannattamaan.

Mutta oli siellä muutakin sitten lopulta. Maailmanpyörään menin ja kahteenkin erilaiseen karuselliin. Ja sinne kummitusluolaan pariin otteeseen. Pahoinvointilääkettä vaan naamariin ja pyörimään, tuli tätiinkin vähän liikettä. Suurin osa jäi kuitenkin ajamatta. Jotenkin olen päättänyt olla sillä tavalla arka, etten halua pää alaspäin roikkua. Varmaan kontrollifriikkiyttä, pakko pitää kaikki narut kokoajan kädessä. Tai sitten se on se, kun on pää niin pyörällä jo valmiiksi. En halua sitä sekoittaa enää yhtään enempää.

Kuitenkin siinä keinukarusellin pyörityksessä tuli sellainen pieni välähdys huolettomuudesta. Kun vauhti kiihtyi vaan kovemmaksi eikä maisema pysynyt enää paikallaan. Katse ei ehtinyt kiinnittyä mihinkään, alkoi vähän vatsassa velloa. Mutta ei siitä poiskaan päässyt. Ei voinut huutaa, että painakaan stoppia, meinaa olla liian jännää! Niin sitten oli pakko rentoutua. Kun en muutakaan voi niin päästin sitten irti huolestani ja roikuin vaan mukana. Suljin silmät ja hellitin otetta turvakaiteesta, jota olin puristanut rystyset valkoisina. Kuvittelin, että olen ihan pieni vaan ja joku suuri minua kieputtaa. Tuuli humisi korvissa. Vatsanpohjassa tuntui hyvää kuohuntaa, ja jossain kallonpohjassa, lantionpohjassa kihelmöi.

Se oli varmaan maistiainen siitä riemusta, jonka muut huimapäät huvipuistoista saavat. Kun tajuaa hellittää ja kieppuu vaan mukana. Kerrankin ei tarvitse kontrolloida kaikkea, joku muu hoitaa. Saa olla täysin ja kokonaan vietävänä. Sellainen tekisi meikäläiselle oikeastaan todella hyvää, hellittää vähän otetta. Sitä minä varmaan kirjoittamalla yritän. Tavoittaa jotain tukahdutettua, jotain nimeämättä jäänyttä. En tiedä onnistuuko se vain yritänkö vaan kontrolloida lisää?

Katselin myös kuvaani vessan peilistä, karusellin kiiltävästä pinnasta, peliluolan näyttöjen heijastuksista. Kaikkien niiden lapsukaisten keskellä tajusin näyttäväni jonkun äidiltä. Että pian jostain kulman takaa pitäisi kirmata luokseni pari poninsaparoista pikkutyttöä kinuamaan lisää jätskirahaa tai mies lastenrattaiden kanssa. Olen sen ikäinen, että minulla voisi olla kouluikäisiä lapsia. Ihmettelin kuka se on se aikuinen, joka heijastuksesta yhtäkkiä takaisin tuijottelee? Sellaisella vakavalla, arkisella katseella vastasi pälyilyyni. Tuli pieni huoli omasta tavanomaisuudesta. Kävi mielessä, että pitäisi värjätä taas tukka kirkkailla väreillä. Tai laihtua vaikka, pukeutua jotenkin villimmin.

Mutten halua enää uppoutua sellaiseen itsekritiikkiin. En jaksa enää uskotella itselleni, että korjaisin kaikki epämiellyttävät mielentilat toisenlaisella kampauksella tai vaatekerralla. Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä miltä näyttää. Salaa olen kuitenkin sisältä tosi kumma tyyppi ja lapsellinen ja villi. Niin annoin sen peilikuvan olla juuri niin aikuisen näköinen kuin se on. Hymyilin sille, koitin tasoittaa huoliryppyjä otsalta. Ajoin karusellin kiiltävällä leijonalla ja olin ajattelematta mitään.
Kun oppii tarvittaessa tyhjentämään päänsä turhuuksista, niin pystyy ennen pitkään mihin vaan.

Mutta ei minun oikeastaan tästä pitänyt kirjoittaa...

Piti miettiä sitä, että blogiprojektia on enää kaksi viikkoa jäljellä! Mitä sitten? Pidänkö taukoa? Jatkanko jollain toisella teemalla? Vuoteen on mahtunut monenlaisia päivityksiä, tärkeitä ja ehdottoman tarpeettomia. On aika tehdä lista plussista ja miinuksista.

Syyt jatkaa blogia:

1. Kirjoittamisen rutiini säilyy kun sitoutuu julkaisemaan tietyllä aikataululla.
2. Avoimuus, kerrankin teksti ei jää vain pöytälaatikkoon vaan joku saattaa halutessaan jopa tutustua meikäläisen tuotoksiin.
3. Saavutuksen tunne kun on kyennyt ylläpitämään jotain kokonaisen vuoden ajan.
4. Tulee kokeiltua kaikenlaisia ideoita kun tekee vaan suunnittelematta sen enempää.

Syyt lopettaa blogin pitäminen:

1. Menee aina sunnuntait kirjoittaessa. Stressaa jos olisi muutakin tekemistä.
2. Välillä tulee kirjoitettua todella huonosti. Nolottaa.
3. Rasittaa jos kukaan ei käy lukemassa. Välillä tuntuu ettei hommassa ole mitään pointtia, epämotivaatio.

Okei, syyt lopettamiselle on aika tyhmiä. Ja niitä on vähemmän. Mutta mikä se uusi projekti sitten olisi? Mihin sitä viitsisi sitten vuodeksi sitoutua? Sukukokous on siirtynyt olohuoneeseen, siellä katsellaan jotain tv-ohjelmaa. Max lähti äitinsä luo auttamaan rakennustelineen purkamisessa enkä osaa päättää pitäisikö piilotella siihen asti kunnes turvahenkilö palaa vai uskaltautua sukulaistensa seuraan ihan soolona. Olenhan minäkin tietysti osa perhettä, pyörinyt kuvioissa jo seitsemän vuotta. Ja olen aikuinen. Aikuisten pitäisi olla reippaita eikä enää piilotella makuuhuoneessa vieraita aikuisia.

Pitäisi ja pitäisi.
Sussari tuhisee syvässä unessa lattialla. Se on niin suuri, että pää on kadonnut sängyn alle ja eläin näyttää lähinnä huokailevalta taljalta. Ehkä saan odottaa, että Max tulee kotiin ennen kuin rupean sosiaaliseksi. Ehkä saan pelata vähän pasianssia, olla aivottomassa lomamoodissa. Mietin salaa sitä uutta blogiprojektia.


 

 344. NAPPIKUULOKKEITA

Tämä tavaraosio on jo ajat sitten mennyt ihan pilipaliroinaksi. En enää kuvittelekaan, että kukaan näitä haluaisi. Niin kuin esim. nämä laatikon pohjalle myttyyntyneet nappikuulokkeet. Minkälainen korva pitää ihmisellä olla, että mokomat nappulat edes pysyvät päässä? Ostin tuollaiset korvakoukutkin, eikä pysy siltikään!

 345. KANGASTA

Kesäteatterilavastuksesta jäi palanen mustaa kangasta. Tärkeä oli säästää.

 346. HAME

Ostin viime kesänä HenkkaMaukasta hameen, joka oli uskomattoman nyppyyntyvää kangasta. Sitä sai keriä jokaisen käyttökerran jälkeen ja meitsi ei pienistä nukkaantumisista välitä! Päätin etten enää osta siitä tyhmästä kaupasta mitään, kun ei ne kestä.

Sitten ostin sieltä uuden mustan hameen ku oli nii halpa.

 347. VYÖNSOLKI

Löysin laatikosta. Max kai ajatteli, että siitä voisi saada toimivan vielä. Mutta ehkä me vaan hankitaan hälle uusi vyö...

 348. VANHOJA LÄÄKKEITÄ

Sinänsä hyvä, että menevät vanhaksi. Ei ole niin kovia vaivoja, että pitäisi pillereihin ryhtyä.

 349. NÄYTEPAKETTI

Vanhentunut näytepaketti... jotain.

350. NENÄSUIHKE

Nenän limakalvojen kosteuttajaa. Tuli tarpeen silloin sytojen aikana kun joka niistolla pisaroi nokasta verta. Hitto se oli kyllä yksi rasittavimmista sivuoireista. Kerrankin tuhahdin viihdyttyneesti kaverin sutkautukselle ja lensi sieraimesta punaisia pisaroita kahvipöydälle. Ei ehkä sovi ihan teekutsujen etikettiin.
Onneksi en ole siis tarvinut tätä moneen vuoteen!