Isä ja poika seisoskelevat pihalla komentamassa välinpitämätöntä susikoiraa. Miehet yrittävät päättäväisesti saada koiraa noutamaan frisbeetä ja koira yrittää päättäväisesti mökkiin, jossa ilmeisesti kuvittelee imaginäärisen kissan piileksivän. En tiedä onko tuo sudenjälkeläinen liian tyhmä vai liian älykäs lähteäkseen edestakaisin lentelevän muoviläpyskän perään. Miesten ja koiran jääräpäisyys on huippuluokkaa, aivan olympiatason kamaa. Menossa on tiukka tahtojen taistelu. Kuinka tässä käy? Ihmisen ja eläimen kamppailu, kumpi luovuttaa ensin? Minä luovutin jo ajat sitten.
Lopulta miehen isä kolistelee sisälle mökkiin keittämään kahvia. Tulomatkalla pysähdyimme tienvarsiruokalaan syömään hampurilaisia ja ranskalaisia. Se tuntui hyvältä idealta silloin, mutta nyt kurkkua korventaa jatkuva jano. Olen kuitenkin koettanut vältellä juomista, sillä vessahädän yllättäessä on turvauduttava ulkohuussiin. Näen jo sieluni silmin hyttysmassan joka ryntää paikalle sillä sekunnilla kun paljastan verevät reiteni. Lupaudun silti juomaan kupillisen kahvia, menköön jos on mennäkseen. Pitäähän sitä kesällä kai hyttysenpuremia olla.Oloni on oikeastaan jo rentoutuneempi, eihän täällä niin paha olekaan. Se on varmaan itseilmaisun taikavoima, joka saa turhautumisen katoamaan. Tunnen olevani jollain kummalla tavalla hyödyksi rapistellessani läppärin näppäimistöä. Miehen isä muistaa ostaneensa meille jäätelöt ja noutaa ne auton takakontista. Puraisen jäätelöpuikon suklaapintaa ja maidoksi sulanut vaniljalitku valahtaa kuoren alta hameelle. Ajattelen hetken, että miksi isät ovat juuri tällaisia, tarkoittavat parasta mutta epäonnistuvat viime metreillä toteutuksessa. Pyyhin vaatteita talouspaperilla ja päätän, etten anna tämänkään haitata. Nythän on kesä ja ollaan mökillä eikä silloin kuulu valittaa.
Kahvinkeitin rupsuttelee. Koira tuijottaa sisään kuononjälkien tuhriman ovilasin läpi. Mies yrittää saada eläimen huomion kiinnittymään edes sekunniksi kädessään olevaan leluun. Miehen isä aikoo vaihtaa ikkunalasin, jonka vauhtisokea lintu on varmaan lentänyt mäsäksi. Kuvittelen hajonneesta ikkunasta erottuvan linnunsiipien ääriviivat. Uusi lasi piti hakea Kokkolasta asti ja se venytti nopeaksi visiitiksi aiotun mökkireissun täysipäiväiseksi. Lasi kun ei mahtunut takakonttiin, joten ensin piti heittää meidät mökille ja lähteä sitten tyhjällä autolla hakemaan. Kello on puoli kuusi, eikä ikkunaa ole vielä edes alettu korjata. Tätä menoa olisimme takaisin kotona yhdeksän pintaa.
Hörpimme mustaa, vahvaa kahvia kunnes miehen isä lyö kädet reisiinsä ja toteaa että no niin. Sitten miehet kaivavat yläkaapista työhanskat ja alkavat irrotella rikkoutuneen ikkunan paloja karmeista. Pieniä siruja varisee ympäriinsä. Siirtelen huonekaluja ja mattoja pois alta ja kysyn pitäisikö levittää sanomalehteä, mutta se on kuulemma tarpeetonta. Imuroidaan sitten lopuksi. Siirryn kauemmas ja anna miesten peuhata lasinsirpaleiden seassa. Katselemme koiran kanssa touhua yhtä huolestuneina, koira pihalla, minä mökissä. Koitan olla neuvomatta, mutta koira ei ole yhtä hienotunteinen vaan ulvahtelee jokaisen kilahduksen välissä.
Viimeinen lasinpala ei suostu irtoamaan raamista ja miehen isä hakee saunakamarista työkaluja. Hyttyset ja illan viileys virtaavat mökkiin lasittomasta ikkuna-aukosta. Hyttyskiekkojen savu leijuu kaikkialla, mutta se ei tunnu hyttysiä liiemmälti haittaavan. Käyn hakemassa lisää kahvia. Maitoa ei ole, mutta olen tässä tilanteessa valmis myönnytykseen. Musta kahvi sopii mökille kuin halpa kuohuviini ensi-ilta juhliin. Ei sen parempaa pidä ollakaan, tämä on eräelämää. Täällä on lasimurskaa, miehiä työhanskoissa ja mustaa kahvia. Niin se vain on, nyt ei pikkujutuista nalkuteta.Ikkunankarmeja irrotellaan ja tilanne rauhoittuu sen verran, että koira nukahtaa nurmikolle. Ulkona nukkuva eläin on hypnoottisen levollinen näky. Koko maailma on sille sänkynä, eikä mikään voi unta häiritä. Tuuli kahisuttaa puiden latvoja, etäällä naapuri huudattaa jotain mökkielämään liittyvää vekotinta. Viimeinen lasinkappale irtoaa karmeista. Minä läpsin hyttysiä kuin antaisin suoritukselle ironisia aplodeja. Seuraavaksi kaivetaan esiin kimeästi huriseva imuri ja näkymättömät sirut kilisevät juovikkaaseen muoviputkeen. Koira avaa silmät muttei jaksa kiinnostua sen enempää. Läppärini akussa on enää yksitoista prosenttia jäljellä. Omat akkuni ovat tyhjemmät.
Uutta lasia asetellaan paikoilleen, ikkunalistoja nakutellaan varovasti takaisin. Koira alkaa taas haukkua kimeitä ohjeitaan niin että järvenselkä kaikuu pitkällä viiveellä. Läiskäisen hyttysen, joka purskahtaa seinään veritahraksi. Hukkaan meni salaa imetty elämän eliksiiri, turhaan raavin illalla kotona. Olisi pitänyt antaa olla vaan. Pelkään joutuvani pian taipumaan huussin suhteen, kahvi on tehnyt tehtävänsä. Miten miesten ei tarvitse ikinä pissata? Vai ovatko käyneet salaa jossain puskassa? Voi tätä epäoikeudenmukaisuutta.
Viimein ikkuna on valmis ja miehet naureskelevat helpottuneina. Lopuksi imuria huristetaan juuri niin kauan etten jaksa enää pidätellä. Huussireissu ei onneksi ole kauhukuvieni mukainen, mies ja koira vartioivat silti oven takana toimitusta. Jälkeenpäin olen hiukan ylpeä ulkona pissaamisesta. Saisikohan siitä partiossa jonkun merkin? Huristamme kotiin läpi laakean Pohjanmaan. Mies ja koira nukahtavat takapenkille, minä ja isä kuuntelemme sanattomassa yhteisymmärryksessä ilmanvaihdon suhinan säestämiä kesähittejä. Tunnin ajamisen jälkeen kuski kröhistää vieressäni merkitsevästi kurkkuaan. Tästähän tuli hieno päivä, hän toteaa katse tiehen liimattuna. Nyökkään päättäväisenä. Niin tuli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti