Hiippailevat jättiläiset, vihaiset suomenruotsalaiset ja eteeriset pastellimiehet. (Salli)

Viime torstain treenien jälkeen suuntasimme Maxin kanssa Taiteiden yön karkeloihin. Se on yksi niistä Helsinki-häppeningeistä, johon osallistun joka vuosi jos vain olen samassa läänissä. Valmistaudun illanviettoon aina huolella tekemällä etukäteen aikataulun, jonka mukaan navigoin valtavassa tapahtumatarjonnassa. Vapaa tutkimusmatkailukin on toki hauskaa, mutta neurootikkona pelkään jääväni paitsi jostain oleellisesta jos en tsekkaile juttuja etukäteen. Yleensä Taiteiden yönä on tarjolla eismerkiksi niin kovia keikkoja ettei niitä halua missata.

Tänä vuonna aikatauluni jäi melko väljäksi, sillä jotenkin ennakkoon ilmoitetussa ohjelmassa ei ollut kovin paljon mieltä kutkuttavia otsakkeita ja ne muutamat mistä kiinnostuin jäivät treenien alle tai olivat keskenään päällekkäin. Jokavuotisena perinteenä on käydä tsekkaamassa Senaatintorin spektaakkeli, sillä kyllähän vanhaa teatterilavastajaa suuret linjat kiinnostaa. Tällä kertaa oli tarjolla "Jättiläiset" eli kahdeksan metrisiä, avoimissa työpajoissa koottuja nukkeja. Saavuttiin paikalle illan huipentavan esityksen ollessa jo käynnissä. Tori täynnä populaa ja nuket hiippailemassa edestakaisin  ambient-musiikin soidessa. Ääninauhalta taisi tulla jotain replikointiakin, mutta paikan järjettömänä kimpoilevan kaiun vuoksi sanoista ei saanut mitään selvää. Oli vissiin suomea. En ollut tutustunut tapahtuman taustoihin tarkemmin, mutta öhhöisestä eteerisyydestä ja Tuomionkirkon portailla heilutelluista ihmisilmapalloista kävi nopeasti selväksi, että esitys taisi olla ranskalaista alkuperää. Minuun ranskalaisen runohaahuilu ei jostain syystä vetoa lainkaan, joten tuijottelimme Jättiläisiä vajaan vartin ja jatkoimme matkaa. Ei kolahtanut. Mutta hienoilta näyttävät gigantit kuvissa.

Sen sijaan seuraava etappimme eli Uspenskin katedraalissa järjestetty kuorokonsertti kolahti kovaa. En ole Uspenskissa aiemmin käynyt, joten senkin vuoksi olin lisännyt tapahtuman listaan ja kyllä kuorolaulu tekee aina silloin tällöin poikaa. Itse en uskonnosta niin perusta, mutta kiviseiniä pitkin taivaaseen asti kohonneessa ihmisäänten harmoniassa oli väkisinkin pyhyys läsnä. Siinä kuunnellessa sielu vähän puhdistuu pakanaltakin.

Katedraalikokemuksen jälkeen harhailimme ympäri keskustaa. Kaisaniemen puiston kohdalla huomiomme kiinnittyi etäisyydestä kantautuvaan jylyyn. Se veti kahta mekastajaa puoleensa pudonnut ranskalainen lokkia ja päädyimme tuijottelemaan Bollywood-tanssia Kansalaistorin avoimella lavalla, johon kuka tahansa oli saanut ilmoittaa oman esityksensä. Mutta ei, ei sekään ollut se ihan möykkä johon olimme kiinnittäneet huomiota. Jostain lähistöltä kuului vielä jumalaisempaa metakkaa. Jatkoimme naapurissa komeilevan Hakasalmen huvilan takapihalle ja sieltähän kantautui sellainen mäiske että oksat pois: Bob Malmström. En ole aiemmin kokoonpanoa elävänä todistanut, mutta "tala svenska eller dö" -huudosta ei voinut erehtyä. Porvarillista ruotsipunkkia soittavia orkestereita kun ei kovin montaa tähän maahan mahdu. Minusta konsepti on älyttömyydessään loistava. Itse otan toki esiintyjien yläluokkaisen maailmankuvan väkisinkin satiirina, vaikka se ehkä pohjautuu aitoon oikeistolaisuuteen. Tiedä häntä. Joka tapauksessa keikka oli mahtavaa energiarähinää ja huvilan terassi sopi juuri tämän bändin esiintymispaikaksi niin täydellisesti, että jo se sai hykertelemään. Aivan oivallinen lopetus Taiteiden yölle.

Mutta eiväthän spektaakkelit Taiteiden yöhön lopu! Stadin elokuu on pakattu niin täyteen tapahtumaa, ettei tarvitse kuin astua ovesta ulos niin johan on heti joku performanssi menossa. Eilen illalla satuin ystäväni johdattelemana Eläintarhan kentälle katsomaan Fields of Glory -nimistä tanssiteosta, jossa 50 pastellinvärisiin shortsiasuihin sonnustautunutta miestä loivat yhdessä lempeän tunninpituisen seremonian. Kyseessä oli siis Jarkko Partasen Zodiakille ohjaama yhteisöllinen tanssiteos. Esiintyjät eivät olleet ammattitanssijoita vaan aivan tavallisia miehiä, eivätkä he kokoontuneet urheiluareenalle ottaakseen mittaa toisistaan vaan tutkiakseen ryhmän voimaa. Tykkäsin esityksestä paljon! PALJON! Fields of Gloryn estetiikka oli ihanan ilmavaa minimalismia, joka toi mieleen Kraftwerkin Autobahn-levyn vähäeleisen nerokkuuden. Rauhallista, humaania, etäistä mutta tunnistettavaa, lämmintä, meditatiivista. Eilinen esitys oli Helsingin viimeinen (ilmeisesti lisäesityksiä luvassa ensi kuussa Kuopiossa) ja yleisössä oli noin 500 ihmistä. Väliaplodeja annettiin jokaiselle areenalla nähdylle "suoritukselle" ja ilmassa oli kipunoivaa urheilujuhlan tuntua ilman kilpailuhenkeä ja verenmakua. Ilta hämärtyi ja valonheittimet sytytettiin. Savupanoksia laukaistiin ja kulkueena marssittiin. Kultainen viitta liehuen jorattiin täysillä maaliin. Kyllä oli liikutus moneen otteeseen lähellä.

Käykääpä ihmiset ihan piruuttanne katsomassa välillä nykytanssia. Se on parhaimmillaan aivan perkeleen kivaa! Varsinkin nyt kun esitykset ovat löytäneet tiensä ulos pimeistä teatterisaleista ja paljastavat pilkahduksia niistä loputtomista salaisista maailmoista, joita Helsinki kätkee sisälleen.

PS. Lupuksien seuraava sinkku ja siihen liittyvä video julkaistaan 1.9. ja olemme innoissamme. Enää kymmenen päivää! Nyt tulee timanttia.