Tarina eräästä kellarista (Salli)

Laskeudun alas kulmikkaasti kääntyileviä betoniportaita. Ne johdattavat minut monta kerrosta maan alle ja jokaisella askeleella syvyydestä kumiseva möly kuuluu hiukan selvemmin. Olen menossa bänditreeneihin. Kahdesti viikossa minä ja kolme nuorta miestä sulkeudumme kellariin äänieristettyyn huoneeseen pitääksemme kovaa meteliä. Basso, kitara ja laulu sähköisellä äänenvahvistuksella sekä tymäkkä rumpusetti tuottavat oikein mukavan metakan. Vuokraamme treenihuonettamme ylioppilaiden opiskelijajärjestöltä, koska hinta on edullinen ja sijainti mukava. Itse kämpässä on sitä samaa tuhnuisuutta kuin muissakin opiskelijoille suunnatuissa palveluissa. Niin kuin opiskelijaruokalan kasvisruoka on aina mautonta, ylikypsää mössöä ja opiskelijoille tarkoitetut vuokra-asunnot huokuvat vähäeleistä epäkodikkuuttaan, on myös treenikämpässämme kummasti suhisevat kaiuttimet, useimmat kanavansa mykistänyt miksauspöytä, vessa ilman paperia ja tyhjiä oluttölkkejä käytäville pursuavat roska-astiat. Mutta treenikämppään se sopii. Täällä asioiden pitääkin olla tahmaista ja huolimatonta, sillä tämä ei ole vakavaa. Täällä meiltä ei vaadita mitään, ei tiukkaa aikataulua, ei velvollisuuksia. Täällä ei tehdä hienostunutta taidetta, täällä pidetään kovaa meteliä ja leikitään pari tuntia viikossa vastuutonta rock´n´roll-elämää.
 
Portaat laskeutuvat oranssiin käytävään. Harjoitushuoneemme ovi on auki minua odottaen ja sieltä kantautuu poukkoileva kakofonia kielisoittimien metsästäessä oikeaa soundia rumpalin nakutellessa kärsimättömästi. Heitän takin naulakkoon ja laitan kahvinkeittimen tiputtamaan meille pannullisen. Kahvi on tärkeä osa prosessia. Kahvi on tärkeä osa useimpia luovia prosesseja, sillä täyden kahvikupin läsnäolo vahvistaa sen vaikutelman ettei tilanne ole turhantärkeä tai formaali ja oikeastaan tässä vain vähän jotain puuhaillaan samalla kun juodaan kahvia. Silloin pysyy mukavan rento vireys ja jotain hienoa saattaa vahingossa syntyä. Siksi kuljen mahdollisimman usein kahvikupin kanssa, vaikka en loppujen lopuksi edes joisi siitä. Astun treenihuoneeseen ja miehet lopettavat metelöintinsä minua tervehtiäkseen. Kaivan laukun pohjalta kumiset korvatulpat, asettelen mikrofonin telineeseen, napsautan mikseripöydän ja kaiuttimet päälle. Haen kupin kahvia ja suljen perässäni kaksi ääntä eristävää ovea. Kaupunki kolisee iltapäiväkiireitään monta metriä yläpuolellamme, mutta me olemme eristäytyneet nyt arjesta ja varanneet kolme tuntia musiikille ja toisillemme. Sanon mikrofoniin ensimmäisen kappaleen nimen ja rumpali nakuttaa kapuloitaan neljästi yhteen tempon merkiksi.
  

Olemme kokoontuneet tähän samaan kellariin noin viiden vuoden ajan ja hitsautuneet viikko viikolta tiiviimmäksi ryhmäksi. Ryhmän tasapainon löytäminen ei kuitenkaan ollut aivan mutkatonta. Itse saavuin aikanaan tähän treenihuoneeseen ensikerran netti-ilmoituksen johdattelemana. Olin haaveillut bändissä laulamisesta teini-ikäisestä lähtien, mutta ujouteni oli estänyt minua laulamasta julkisesti. Olin pitkälle yli 20-vuotias kun päätin, että hitot, meni syteen tai saveen ja vastasin yhteen laulajaa etsivistä ilmoituksista. Saavuin epävarmana elämäni ensimmäisiin bänditreeneihin. Silloin vastassa oli kolmen kaveruksen kokoonpano, josta on jäljellä nykyisessä bändissämme enää rumpali. Nirvana-tulkintani kai vakuutti niin, että miekkoset hyväksyivät minut solistikseen, mutta ryhmän sisälle en päässyt pitkään aikaan. Ehkä olin liian ujo, en ollut ikinä hengaillut nuorten miesten kanssa, syitä oli varmaan monia. Suurimman osan treeneistä vain istuin hiljaa sivussa muiden jammaillessa keskenään. Enhän minä osannut jammailla. En ollut koskaan improvisoinut laululinjoja ja koko ajatus kauhistutti niin etten kehdannut edes yrittää. Aloin kehitellä omia laululinjoja vasta kun tallensimme muutamia jamitellessa syntyneitä riffejä mp3-soittimelle ja pääsin kuuntelemaan niitä kodin turvassa. Kirjoitin pariin kappaleeseen epämääräisiä laulurivejä, joista muut innostuivat kovasti. Heidän innostumisensa liittyi lähinnä siihen, että meillä oli vihdoin omaa materiaalia, eikä enää tarvinnut turvautua pelkästään väsyneihin lainalauluihin ja minäkin aloin osallistua tekemiseen enkä vain istunut mykkänä nurkassa.
  

Silloinen basistimme päätti keskittyä vain toiseen bändiinsä ja etsimme hänen tilalleen lisävahvistusta uudella netti-ilmoituksella. Koesoittoon saapui kitaristinuorukainen, johon myöhemmin miellyin niin, että asumme nykyään yhdessä. Sielunkumppanuuden syntyminen vauhditti oman materiaalin karttumista, sillä aloimme tehdä kappaleita kahdestaan treeniajan ulkopuolella. Uusi basisti liittyi lopulta joukkoomme erään ravintolaillan aikana, kun olimme porukalla juhlimassa syntymäpäiviäni. Keskustelu eksyttyä bändipuuhiin ja ryhmämme soittajavajeeseen ilmoitti luokkatoverini mukanaan tuoma hevimies yllättäen tarttuvansa mieluusti basson varteen. Niin meitä oli koossa sattuman yhteen saattelema viisikko. Keräsimme kasaan settilistallisen omia kappaleita, soitimme muutaman keikan ja kävimme äänittämässä ensimmäisen demommekin. Kokoonpanon nimi aiheutti paljon vääntöä ja jonkin aikaa kuljimme nimellä DRS. Se oli kumarrus sellaisia hienoja lyhennenimibändejä kohtaan kuten YUP tai CMX ja sovimme, että jokainen sai itse päättää mitä kirjaimet tarkoittivat.
  
Harjoituksemme olivat kuitenkin usein melko epäinnostavia, sillä jokainen tilutteli nurkassa omaa soitintaan muita liiemmin kuuntelematta ja toistuvasti minut valtasi jalkoihin jäämisen ahdistus, sillä en laulullani kyennyt taistelemaan meluisia rock-soittimia vastaan. Päädyin usein purkamaan tätä ahdistustani passiivis-aggressiivisella mököttämisellä, mikä huononsi ilmapiiriä entisestään. Treenit eivät myöskään alkaneet sovittuna ajankohtana ja niitä peruttiin lyhyillä varoitusajoilla, joten ensimmäisenä paikalle saapunut joutui turhautuneena soittelemaan muiden perään. Yleinen epämotivaatio sai minut miettimään koko puuhan mielekkyyttä. Mehän teimme tätä vapaaehtoisesti ja tarkoitus oli pitää hauskaa, mutta useimmiten päädyin vain turhautumaan ja mököttämään. Mietin etten ehkä ollutkaan halukas toteuttamaan itseäni ryhmässä ja puhuin ääneenkin siitä, kuinka en tuntenut kuuluvani ryhmään. Uuden kokoonpanon etsiminen tuntui kuitenkin niin työläältä, etten koskaan siirtynyt sanoista tekoihin. Lopulta toinen kitaristeistamme ilmoitti ettei enää halunnut jatkaa treenaamista opiskelukiireidensä vuoksi ja hetken tuntui että porukkamme hajoaa siihen. Vanhat kappaleet menivät uusiksi niin kuin myös nelikoksi kutistuneen ryhmämme dynamiikka.
  
Me kuitenkin jatkoimme. Minä ja avomieheni muodostuimme yhä tiiviimmäksi lauluntekijätiimiksi ja aloimme kuin huomaamatta johtaa tekemistä. Kävimme treeneissä keskusteluja bändin dynamiikasta sekä itse kunkin motivaatiosta ja sitoutumisen tärkeydestä ja tulimme siihen tulokseen, että yhdessä soittaminen on se asia johon haluamme jatkossakin energiaamme ja vapaa-aikaamme käyttää. Eikä haittaisi vaikka bänditouhusta joskus poikisi jotain, ainakin voisimme selvittää kuinka hyviä meistä voisi tulla. Tuplasimme harjoitusaikamme kahteen vuoroon viikossa, sovimme uudeksi nimeksi Lapsus lupus ja asetimme päämääräksemme keikoille ja studioon pääsemisen. Keskinäisen luottamuksen rakentuminen ja perusasioiden sopiminen mahdollisti sen, että tekeminen alkoi ensimmäistä kertaa tuottaa minullekin mielihyvää ja aloin vapautua ja rentoutua laulajana. Minun ei tarvinut käyttää energiaa oman paikkani varmistelemiseen tai jokaviikkoiseen treenien perumisrumbaan, vaan sain keskittää kaikki voimavarani siihen tärkeimpään: musiikkiin. Nyt olemme äänittäneet kaksi EP:tä ja kolmas odottelee miksaustaan. Olemme edenneet siihen vaiheeseen, että biisien tekemiseen ja keikkojen soittamiseen on kehittynyt pientä rutiinia ja olemme pikku hiljaa pääsemässä jyvälle siitä, mikä on meidän oma tyylimme. Askel askeleelta saamme selville mistä meissä on kyse. Eikä yhdessä mekastaminen ole koskaan ollut näin hauskaa kuin nyt.
  
Joel naputtaa tempon ja viidennellä iskulla rumpukomppi rämähtää käyntiin.
Kiovan basso ja Maxin kitara yhtyvät ärhäkkään introon, joka vyöryy kaiuttimista ärjyvänä hyökyaaltona. Sitten pauhaus rauhoittuu hiukan tehden laululle tilaa ja alan latoa tekstiä iskujen lomaan. En malta laulaa hiljaa vaikka ääntä pitäisi ensin lämmitellä, vaan puhkun heti keuhkojeni kyllyydestä, sillä yhteisen mekastuksemme aikaansaaman energian keskellä on mahdotonta himmailla. Kertosäkeessä säröpedaalit napsautetaan päälle ja Joel lisää iskujensa voimaa. Elehdin holtittomasti käsilläni sanoja painottaen, vaikka yleisönä ovat vain tuhanteen kertaan kappaleen kuulleet bänditoverit ja harmaan huoneen reikäiset akustiikkalevyt. Tämä on meidän musiikkimme, tämä on meidän tilamme, tämä on meidän hetkemme ja sen kolmen minuutin ajan jonka kappale kestää, saamme olla poissa omista huolistamme ja arjen turhuuksista. Nostamme intensiteettiä tasaisesti ja viimeisen kertosäkeen kohdalla hypin tasajalkaa, Max heiluu spastisesti kitaransa varressa, Kiovan haara-asento on levinnyt vakuuttavaksi ja Joelin otsalla helmeilee hiki. Biisi loppuu ja muutaman sekunnin ajan on hiljaista. Virnistelemme sanattoman tyytyväisyyden merkiksi. Hörppään kahvia, Joel pyyhkäisee otsaansa, miekkoset virittelevät. Sitten sanon mikkiin seuraavan kappaleen nimen.